Aikaisempi kirjoitus käsitteli treenien intensiteettiä ja sitä kannattaako ja onko edes järkevää vetää jokaista treeniä vetää täysillä päätyyn saakka. Lupasin myös kertoa hieman omakohtaisia kokemuksia aiheeseen liittyen, joten tässä tulee.
Pystyn hyvin ymmärtämää halun mennä aina kovaa ja haastaa omia rajojaan jättäen kevyemmät ja huoltavat treenit vähemmälle. Olen nimittäin itsekin aikanaan tähän tavalla tai toisella sortunut, mutta onneksi voin sanoa, että kantapään kautta nämäkin asiat on tullut opeteltua, ja nämä opetukset pohjaavat myös perustaa omalle valmennusfilosofialle.
No pain, no gain
Voin tunnustaa, että aikanaan en tuntenut sanaa kehonhuolto tai kevennetty treeni. Olen itsekin mennyt pää kolmantena jalkana ja sortunut tekemään vain kovatehoista harjoittelua; kuntosalin ohella kävin monta kertaa viikossa eri ryhmäliikuntatunneilla aina combatista pumppiin ja spinningistä kuntonyrkkeilyyn. Ja tietenkin monta tuntia peräkkäin, koska eihän yksi voi riittää. Tämän kaiken ohella pelasin salibandya, joten kuormitusta tuli myös omasta lajista pari kertaa viikossa.
Huomaatkin varmasti, että edellä mainitut lajit saavat sykkeet nousemaan korkealle ja tempoa riittää. Tuona aikana saatoin silloin tällöin käydä rauhallisemmalla ja huoltavammalla tunnilla, mutta pääasiassa mentaliteetti oli: jos ei tule hiki, ei siitä ole mihinkään. Ja täytyy todeta, ettei tämän ajan alkulämmittelytkään kyllä paljoa kiitosta saa.. Mutta koska kroppa oli kykeneväinen tähän rääkkiin ja "no pain, no gain"-ajatusmaailma jylläsi vahvana, homma jatkui samaa rataa.
Pakko pysähtyä
En tiedä milloin olisin oppinut olemaan hieman suopeampi itseäni ja treenaamista kohtaan, ellei selän kanssa olisi alkanut hiljalleen ilmaantua ongelmia. Selkäongelmien myötä menon oli pakko rauhoittua, ja lopulta yritin vain löytää liikuntamuodon jota pystyin tekemään kivuitta.
Selkäongelmien myötä salibandy vaihtui vesipalloon ja säännöllisempään kuntosaliharjoitteluun. Muutosten myötä vesipallotreeneissä vierähti viikossa 2-3 iltaa ja kuntosalilla kävin parhaimmillaan kuusi kertaa viikossa. Liikuntaharrastusten lisäksi opiskelin samaan aikaan restonomiksi ja tein tämän ohella töitä hierojana.
Jonkin aikaa kroppa jaksoikin tämän kaiken kuormituksen, mutta lopulta sain huomata olevani jatkuvasti kipeänä. Flunssaa flunssan perään eikä lääkärikään löytänyt mitään selittävää syytä. Aikaisemmin olin sairastanut flunssan ehkä kerran vuodessa, joten jatkuva flunssakierre oli itselle täysin uutta.
Oivallusten tiellä
Hetken aikaa asiaa tuumailin, ja lopulta ymmärsin, että tämä oli oman kehoni tapa kertoa minulle, että oli aika hidastaa. Kuusi saliharjoitusta viikossa yhdistettynä lajitreeneihin, muuhun liikuntaan sekä täysipäiväiseen opiskeluun ja osa-aikaiseen työhön, olivat pitkällä aikajänteellä kropalleni liikaa, vaikken itse kokenut tuota aikaa raskaana. Kuormitin siis kroppaani fyysisellä stressillä (liikunta) sekä henkisellä stressillä (työt, koulu yms), ja lopulta raja tuli vastaan. Tehtyäni tämän oivalluksen sain lopulta katkaistua flunssakierteen ja palasin liikunnan pariin maltillisesti ja opiksi ottaneena.
Kantapään kautta opittua
Selkäongelmien lisäksi tämä lievä ylikuormittuminen on ollut yksi suurimpia opettajia omalla polullani ja nämä kokemukset ovat muovanneet vahvasti omaa suhtautumista liikkumiseen sekä siihen kuinka tärkeää on tehdä myös niitä omia kehoa huoltavia asioita, panostaa monipuoliseen liikkumiseen sekä huolehtia palautumisesta.
Omien kokemusten kohdalta pystyn siis hyvin samaistumaan asiakkaisiin, joiden suusta kuulee "aina täysillä" tai "en osaa mennä hiljaa" tyyppisiä lausahduksia. Valmentajana haluankin avartaa omien asiakkaiden näkökantaa siitä, ettei aina tarvitse eikä pidä vetää täysillä, vaan välillä on hyvä antaa arvoa ja mahdollisuus myös sille kevyemmälle treenille.
.png)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti